Futisperheen arkea

Juniori oli kuusi vuotias kun hän meni ensimmäisen kerran futisharkkoihin kirkon vieressä olevalle kentälle.  Kevät oli vasta aluillaan ja kentällä oli lammikoita.  Poika juoksi vimmatusti pallon perässä kunnes eteen tuli lammikko.  Vauhti pysähtyi kuin seinään ja poika ryhtyi kaivelemaan lammikkoa tossuillaan kunnes valmentaja tuli ja herätti hänet futistodellisuuteeen.

Viikon kuluttua pysähdyksen aiheutti kentän yläpuolella liitelevä lokki, jota poika jäi tuijottelemaaan.  Valmentajan oli tälläkin kerralla toimitttava unilukkarina.

Nyt noista päivistä on kulunut seitsemän vuotta.  Pojasta on kasvanut futisjunnu.  Olemme käyneet lävitse kaikki tyypilliset futisperheen ongelmat, joihin ei millään ole voinut varautua ennakolta.  Olemme myös omakohtaisesti kokeneet sen julman kohtelun, jonka kohteeksi ei niin lahjakkaat jalkapalloa rakastavat lapset joutuvat.

Olemme kokeneet valmentajan sanelupolitiikan ja panneet merkille valkun ympäarillä pyörivän ukkoköörin militaristisen asenteen ja paljon muuta.  Olemme kulkeneet kauppaamassa jos jotakin, haravoineeet, maalanneet ja kiillottaneet milloin mitäkin että pojat saisivat rahaa kenttä- ja hallimaksuihin ja turnausmatkalle.

Poika on toistaiseksi roikkunut mukana niukin naukin.  Me vanhempina ymmärrämme että pian on edessä se hetki, jolloin pojalle on ryhdyttävä etsimään uusi urheiluharrastus. Se ottaa sydämestä jo nyt. 

Mutta ainakin vielä tämä kesä jatketaan näin.  Sen jälkeen tulee se väistämätön suuri ja vaikea hetki, jolloin hyvät erotetaan akanoista ja vuohet lampaista.  Sitä en soisi, mutta en asialle mitään voi. Poika on enemmän musiikki- kuin futismiehiä.

Tänään oli herätys puoli  seitsemältä kun poika lähti naapurikaupunkiin turnaukseen iloisena siitä, että pääsi A-ketjuun ainakin vielä tämän kerran.